Takavuosikymmeninä Suomessa äänestettiin vilkkaasti. Äänestysprosentti oli 1980-luvulla 80% eduskuntavaaleissa. Neljä vuotta sitten 70% kansasta käytti äänioikeuttaan ja ulkosuomalaiset mukaan lukien 67% eli siis kolmannes. Äänestysinnon lasku on puhuttanut suomalaisia jo pitkään ja keinoiksi on esitetty mm. äänestysoikeusiän laskemista 16 ikävuoteen.
Kauppalehden pääkirjoituksessa 4.4.19 kerrottiin muutamista keinoista äänestysinnon kasvattamiseksi. Yksi keino oli sähköisen äänestyksen mahdollistaminen, toinen keino oli eduskunta- ja EU-vaalien yhdistäminen. Kirjoituksessa kerrottiin ihan oikein, että matala äänestysprosentti nakertaa demokratiaa. Mitä merkitystä on vaaleilla, joissa alle puolet äänioikeutetuista äänestää, kuten EU-vaaleissa? Useassa Euroopan maassa asiaa on ratkaistu äänestyspakolla ja tämä mainittiin KL:n kirjoituksessa yhdeksi keinoksi lisätä äänestämistä ja siis parantaa demokratian toimivuutta. Ei oikein meikäläisen logiikkaan sovi, että äänioikeudesta tehdään äänipakko. Ainakin Suomessa kansa näyttää äänestävän aiemmin haluamaansa vastaan neljän vuoden välein, jolloin vastuupoliitikot menettävät usein asemansa. Kuinka näin ollen on mahdollista, että poliitikot kykenevät tekemään kansan aiemmin äänestämiä vaikeita ratkaisuja, jos kansa rankaisee niistä myöhemmin? Suomessa ei saada sellaisia vaikeita päätöksiä aikaan, joita esimerkiksi Ruotsissa on jo aikoja sitten tehty. Onko siis ihme, jos poliittinen toiminta ei hirveästi kiinnosta, sillä politiikka on kuivunut arkisten asioiden hoidoksi. Todellista kehitystä ei vain näytä tulevan. Ei todellakaan ole oikein ratkaista tekemisen sisältöongelmaa pakottamalla ihmiset nielemään melko vetelää asioiden hoitoa. Lähtisin kyllä uudistamaan poliittista päättämistä ennen pakkokeinoja.
Sisältöön liittyviä haasteita esiintyy yhteiskunnassamme yllättävän laajasti. Tämä tarkoittaa suomen kielellä, että menettely on monessa asiassa vanha eikä vastaa nykyisiin vaatimuksiin parhaalla tavalla. Suomessa esimiesvastuuta kantavat tunnistavat laajasti sen, että ihmiset ovat erilaisia ja että eri ihmisiä tulisi johtaa eri tavalla. Kuitenkin JTO:n tietokannan mukaan 60% esimiehistä käyttää asiajohtamista pääkeinonaan. Toisin sanoen suunnitelmien tekeminen on se juttu ja työntekijöille kerrotaan asioita tiedoksi ja asetetaan tavoitteita. Lisäksi kokonaiskuvassa tuotekehitys on liian vähäistä, joten onko ihme, ettei yrityselämän kilpailukyky kehity parhaalla tavalla. Silti aika usein keskustellaan hintakilpailukyvystä, joka on kuitenkin vain yksi osa kilpailukykyä ja usein merkittävä silloin, kun ollaan massamarkkinoilla. Riittääkö se, että elämme perusteollisuuden keinoilla?
Sairaanhoitomme on korkeatasoista, mutta terveyskeskuksesta eteneminen tutkimuksiin ja erikoislääkärin vastaanotolle kestää helposti kuukausia. Lisäksi sote-menomme kehittyvät nykytrendillä todella suuriksi reilussa vuosikymmenessä ja siksi toiminnan järkeistämiselle olisi tarve. Asiaa on yritetty kehittää yli kymmenen vuotta ja se on mennyt aina politikoinniksi. Asiantuntijoiden järjen ääni jää jalkoihin ja kun kerran politikoidaan, saavat vastustajat luvan olla huolella täysin eri mieltä. Eihän sellaisesta valmista tule eikä ole tullut. Toivottavasti erinomainen terveydenhuoltomme ei ala rapautua.
Koulutuksemme pitäisi senkin olla huippulaatua. Hyvällä tasolla se lienee vieläkin, mutta tosi asia on, että esimerkiksi peruskoulu toimii koko lailla niin, kuin se toimi 1980-luvulla. Ja lukio painottaa entiseen malliin yo-kirjoituksia todellisen oppimisen kustannuksella. Yliopistoista tulisi valmistua aiempaa nopeammin kustannussyistä eli taas joku muu kuin sisällön kehittäminen toimii ajurina. Yli 30% nuorista miehistä ei saa sotilaskoulutusta ja maanpuolustuksen arvostus on laskenut. Koulutusta on muutettu pehmeämmän alun suuntaan, mutta voisiko tätäkin asiaa tarkastella todellisen sisältökehityksen vinkkelistä? Maanpuolustus on liian tärkeä asia jätettäväksi heitteille.
Jos emme kykene puuttumaan haasteiden juurisyihin, säädämme väärää asiaa. Sitä ei hyvä heilu.
