Oletteko olleet joskus sellaisessa ihmisryhmässä, jossa teitä ei ole hyväksytty kunnolla ryhmän jäseneksi? Itse olen törmännyt sellaiseen kovin usein elämässäni. Matkan varrella olen kokenut, että suomalaiset tapaavat hieman vieroksua muita kuin tuttuja. Tämä on ehkä kulttuuri- ja heimokysymyskin, sillä maan eri osissa tämä asia saa ehkä eri merkityksen. Ajattelen, että itsensä ulkopuoliseksi kokeminen on laumaeläimelle ikävää eikä ihminen laumaeläimenä halua sellaista kovin usein kokea, ellei ole pakko.
Työyhteisöissä blokkiutumista eli siis pienten sisäpiirien muodostumista pidetään merkkinä ilmapiiriongelmista. On aika selvää, että jos ihminen on vain muutaman lähimmän työkaverin kanssa tekemisissä, ei työyhteisön henki voi hänen kohdallaan kovin laajaksi muodostua. Ihminen sitoutuu silloin lähimpiin ihmisiin eikä yhteisön arvoihin. Tällainen ei voi olla näkymättä työyhteisön toiminnassa. Kuinka esimerkiksi työyhteisöä voidaan johtaa tai kehittää, jos siellä ja täällä on erilailla yhteisöönsä suhtautuvia ihmisiä? Onhan se mahdollista, mutta työlästä ja näkemykseni on, ettei sisäpiiriryhmiin jakautunut työyhteisö ole kovinkaan tehokas. Eikä taatusti kehity kovin hyvin. Puhun nyt kokemuksesta.
On käsitykseni mukaan inhimillistä suhtautua vieraisiin ihmisiin hieman varauksella. Tämä näkyy erityisen hyvin pienillä paikkakunnilla, jossa halutaan olla tuttujen kanssa tekemisissä. Se onnistuu pienissä yhteisöissä hyvin siten, että toimitaan ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, joista on itselle hyötyä tai jotka ovat muuten hyviä tyyppejä. Lienee niin, ettei ihmisten muodostamiin, suhteellisen tiiviisiin ryhmiin pääsee niin vain jäseniksi. Tämäkin on inhimillistä ja hyväksyttävää vapaassa maassa. Ongelma vain on, että blokkiutuneet yhteisöt eivät omaksu vieraita ajatuksia ja mielipiteitä eivätkä ole altistuneet ulkopuoliselle paineelle tekemisessään, jolloin kehittyminen on jäänyt tapahtumatta. Tämän johdosta työpaikat ja harrasteryhmät ovat menettäneet ajan saatossa kilpailukykyään. Siksi ennen niin dynaamiset taajamat ovat kuihtuneet nuorten muutettua kasvukeskuksiin opiskelun ja työn perässä. Nämä sisäpiiripaikat ovat taloudellisesti ahtaalla ja ovat nyt alkaneet ahkerasti puhua uusien yritysten houkuttelemisesta paikkakunnalle.
On vain niin, että nykytilaan on päädytty siellä eläneiden ja vaikuttaneiden ihmisten toimesta. He eivät ole halunneet muuttaa toimintaansa aiemmin ja nyt siis ollaan vaikeuksissa. Kuinka ihmeessä ne samat ihmiset, jotka tapaavat vierastaa ulkopaikkakuntalaisia tai vain erilaisia mielipiteitä, kuvittelevat nyt menestyvänsä ulkopaikkakuntalaisten voimin, joita he vuosikymmenet ovat julkisen salaisuuden tietämänä karsastaneet? Ovatko ihmiset muuttuneet yhtäkkiä ymmärtäväisemmiksi? Eivät tietenkään, sillä elämällä pikkupaikkakunnalla voi konkreettisesti kokea vanhan ajan vaateen samanmielisyydestä. Eiväthän kuppikuntaiset ihmiset halua uusia tuulia, vaan vain muiden tuomia rahoja. Tässä on muutenkin hieman logiikkahyppyä ainakin minusta.
Jos elinvoimainen yritys sijaitsee kasvukeskuksessa, niin onko tosiaan niin, että yritys on valmis siirtymään kauas pienelle paikkakunnalle ja jättämään nykyiset työntekijät kasvukeskukseen tuosta vain? Ei taida onnistua, joten pikkupaikan täytynee keskittyä sellaisiin yrityksiin, joilla on tarve laajentua ja jotka tarvitsevat pikkupaikkakunnilla työttöminä olevaa työvoimaa. Työssä olevat ovat varattuja, joten arvaan tarjolla olevien ihmisten olevan keskimäärin vähemmän koulutettua ja sitä myötä valmiita tekemään kasvukeskusten kollegoitaan pienemmällä palkalla perustyötään. Eli siis pikkupaikkakunnille pitäisi yrittää houkutella sellaisia yrityksiä, jotka työllistävät vähintään kymmeniä ihmisiä perustyöhön. Tällä tyylilläkö Suomi saadaan nousuun? Olen ymmärtänyt, että meidän tulisi saada työmme jalostusastetta nostettua eikä se silloin voi olla perustyötä. Juna on mennyt armotta joidenkin pikkupaikkakuntien ohi eikä nousu ihan heti palaa.
