Suomen kehitys maatalousmaasta vauraaksi sivistys- ja teollisuusvaltioksi on ollut merkittävä. Ennen oli kaikki paremmin –tyyliset tarinat ovat vailla pohjaa, sillä elintasomme on noussut kohisten. Tämän johdosta uskoisin maahamme syntyneen ajatuksen, että nousu jatkuu aina vain. Kovin moni makrotalouden osaaja piti 2008 alkanutta kehitystä suhdannekuoppana. Toisin kuitenkin kävi ja nyt taloustilamme näyttää jatkavan heikentymistään edelleen.
Usko parempaan huomiseen ilman muutosta on syvällä suomalaisten mielissä. Todella monella on töitä entiseen malliin epävarmuudesta huolimatta. Etuuksia on karsittu eikä erilaisia palkanlisiä bonuksineen kerry aiempien vuosien tapaan, mutta palkka kuitenkin juoksee entiseen malliin. Epävarmuus saattaa kalvaa mieltä, mutta mitään ei kuitenkaan tarvitse tehdä niin kauan, kuin säännöllinen tulonlähde toimii. Odotellaan ja katsellaan tulevaa.
Yritysten omistajat ovat enimmäkseen kiinnostuneita sijoitustensa tuotoista. Uusien tuotteiden ja liiketoiminta-avausten tekeminen on riski, jota vaikeina aikoina vältetään. Kilpailukykyä on kehitetty kuluja karsimalla, joka on itsepetosta, sillä eihän karsimalla mitään uutta markkinoille tuoteta. Karsiminen laskee kuluja, mutta heikentää samalla toimintapotentiaalia ilman muuta kehitystyötä. Eihän ylipainoisen kuntoa paranneta pelkällä laihduttamisella, vaan siihen tarvitaan myös muuta panostusta.
Julkinen sektori on ollut tekevinään sote- ja kuntauudistuksia vuositolkulla, mutta tulokset ovat laihoja. Suunnitelmia on, mutta todellisia tuloksia ei. Poliitikkojen päättämättömyys ja retorinen miekkailu on silmiinpistävää. Kuntatasolla riidellään jo siitä, tuleeko kuntien mahdollista yhdistymistä selvittää vai ei. Kunnat pitävät kynsin ja hampain kiinni itsenäisyydestään, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta käytännössä kuitenkin liian kallis ratkaisu. Vuosikausia kestänyt napina jatkuu eikä julkisella sektorillakaan saada aikaan rakenteellisia uudistuksia, kun karsintakin näyttää tekevän tiukkaa.
Mediatiedon mukaan 40% työssä olevista suomalaisista työskentelee asiantuntijan tittelillä. Tämä jo kertoo ongelmistamme. Meillä on hirmuinen armada näennäisasiantuntijoita, jotka eivät tuota yhteiskuntaan todellista lisäarvoa. Tehdään kaikenlaista analyysia ja kartoitusta ilman, että maksava osapuoli pystyy hyödyntämään työtä aidon kilpailukyvyn luomiseksi.
Aiempien vuosikymmenten nousu on mennyt kansallemme reilusti päähän ja nyt yritämme työntää jäniksen tavoin päätä pensaaseen ja odottaa ongelman ratkaisua. EK:n puheenjohtajana aloittava Matti Alahuhta kertoi haastattelussaan, että Suomi oikenee vasta romahduksen kautta. Tämä ei ole aivan perusteeton heitto. Itselläni on ollut vaikutelma, että juuri kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut muuttamaan tekemistään vaikeista ajoista huolimatta. Kunhan puhutaan pehmeitä ja toistellaan muiden jargonia. Kuinka yhteiskuntamme voi kehittyä edukseen, jos valtaosa ei tee asian eteen mitään?
Maastamme puuttuu todellinen halu muuttua. Ilman muutoshalua jatkamme vajoamista emmekä kehity. Kuinka tällainen yhteiskunta voi olla hyvä paikka lapsillemme esimerkiksi seuraavana vuosikymmenenä? Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tee niin. Voi tätä hölmöläisten hommaa. Maassamme annetaan kuva kovasta raadannasta, mutta oikeasti teemme vain kuten ennekin emmekä välitä maailman muutoksesta ympärillämme. Vastuunkantajat valitsevat kerta toisensa jälkeen itselleen helpomman tien. Vastuuttomuutta tällainen on eikä vastuunkantoa. Keskeisin ongelma taitaa olla, että muutoksen vaatijat peräänkuuluttavat muutosta muilta kuin itseltään. Presidenttimme sanoin on oikein kertoa ensin omasta muutoksestaan ja sen jälkeen vasta vaatia muita samoihin talkoisiin.
