Elän illuusiossa, että me suomalaiset olemme ainakin globaalisti tarkasteltuna sangen rehellinen kansa. Jopa niin, että meitä lienee pidetty hieman sinisilmäisinä ja naiiveina kansainvälisessä kanssakäymisessä. Ulkomaanelävien keskuudessa ei liene ainutkertaista sortua esimerkiksi lahjuksiin ja muuhun korruptioon, mitä tapahtunee Suomessa huomattavasti harvemmin. Lisäksi lienee niin, että arvostamme rehellisyyttä ja luotettavuutta kulttuurissamme runsaasti.
Tästä voisi päätellä, että rehellisyys on maassamme menestymisen ehto. En todellakaan ole sanomassa ettei ole, mutta asialla on toinenkin puoli. Rehellisyys on kai totuudessa pysymistä ja vilpittömyyttä. Sitä, että ei huijaa tai toimi muutenkaan sovitun vastaisesti eikä kerro pehmoisia. Tällainen kuulostanee korvaamme hyvältä. Mutta miksi sitten emme oikeasti luota rehellisyyteen ja sen voimaan?
Ajatelkaapa, että ihmisen kysyessä mielipidettä itsestään kerrotte sen rehellisesti siinäkin tapauksessa, että sanomanne on mitä ilmeisimmin kriittistä kuulijan kannalta. On melko todennäköistä, että kuulija loukkaantuu ja että jopa sanojalle tulee tästä paha mieli. Jos kuuloetäisyydellä sattuu oleman muita ihmisiä, voi hyvin käydä niin, että he pitävät sanojaa tökerönä, joka ei osaa suodattaa sanomisiaan, vaan lataa kaiken kuin syljen suustaan. Rehellisyys ei siis olekaan ihan kaikessa hyväksi.
Kuinka asia on silloin, kun oman joukkueen tekemisistä kysytään julkisesti? Taitaa olla niin, että puheista huolimatta kriittistä sävyä pidetään oman pesän likaamisena. Kehuja toki sopii kertoa, mutta tosi asiallinen, varsinkin henkilöihin kohdistuva kritiikki kertoo sanojan huonosta mausta. Sellainen torvelo saa pian kuulla kunniansa omiltaan ja viimeistään esimiehiltään.
Kuinka on asianlaita potkujen saannin yhteydessä tai esimerkiksi silloin, kun puhutaan ulkopolitiikasta? Potkujen taustoista ei sovi lausua sopimattomia, sillä nykyisin tavataan tehdä maineenhallintaan liittyen ns. eropaketteja, jonka voi saada irtisanoutuessaan. Siinä lähtijää tuetaan normaalia erorahaa tukevammin, kunhan siis lähtee itse ja samalla allekirjoittaa sopimuksen, jonka pohjalta sitoutuu olemaan puhumatta entisen työnantajan asioista julkisesti. Ja mitä tuohon ulkopolitiikkaan tulee, niin arvostammeko todella julkista rehellisyyttä itäisen naapurimme suhteen?
Ponttini on, ettemme osaa käsitellä kritiikkiä rakentavasti. Rehellinen tulee olla, paitsi jos on jotain kriittistä sanottavaa muista kuin poliitikoista. Sanohan läheisille, naapurille, työkaverille, työnantajalle tai itseään tärkeänä pitävälle menestyjälle kritiikkiä, niin huomaat rehellisyytemme ”kaipuun”. Emme hevin anna rehellistä palautetta vanhemmille ihmisille tai lapsille. Ne kun vasta helposti suuttuvat. Eikä puhettakaan, että asiakkaita sopisi arvostella muuten kuin poikkeustapauksessa.
Aikoinaan tehtiin ihmisten välillä suullisia sopimuksia, jotka toimivat kymmeniä vuosia sitten. Nykyisin jo vuokrasopimuksiin kuuluu juridisia selvitystöitä luottotietojen tarkastamisesta lähtien. Ja sopimusten liitteinä on melkoinen määrä sitä ”pientä printtiä”, jota sopimusliitteissä tapaa olla. Onko tämä kaikki siksi, koska pidämme toisiamme niin rehellisinä vai päinvastoin?
Eihän kukaan vieraisiin ihmisiin luota. Mutta silti pitäisi olla rehellinen. Jos huolehdit lompakostasi, lukitset kotisi ja autosi sekä turvaat muuten tietosi, tunnustat, että ihmisiin ei voi luottaa. Ovatko ne muut aina epäluotettavampia vai onko niin, että tilaisuus tekee meistä ihmisistä varkaan? Olisiko rehellisempää tunnustaa, ettemme arvosta rehellisyyttä ihan niin paljon, kun vanha kansa aikoinaan opetti?
