Elän illuusiossa, että me suomalaiset olemme sangen välitöntä ja epähierarkista kansaa ainakin kansainvälisesti verrattuna. En pysty esittämään paljonkaan perusteita väitteelleni, mutta tässä kuitenkin joitain ajatuksiani aiheesta: Emme ole samalla tavalla ylpeitä kuin ranskalaiset, emme ole samalla tavalla muodollisia kuin saksalaiset, emme elä samanlaisessa perinnehierarkiakulttuurissa kuin englantilaiset eikä yhteiskuntamme palvo henkilöitä samalla tavalla kuin itämaisissa kulttuureissa lienee tapana. Olemme siis välittömiä ja leppoisia? Taidamme kaikki tietää, ettemme ole leppoisia, vaikka välittömiä ehkä kuitenkin.
Mieleeni on jäänyt jostain käsitys, että sivistykseen kuuluu kiivaskin mielipiteiden vaihto, kunhan mielipiteiden takana on mielekkäitä ja uskottavia perusteita. Se, että asioista keskustellaan, mahdollistaa eri näkökulmien esille tuomisen ja sitä kautta itse kunkin pohdinta saa uusia aineksia. Tätä myötä ajatus jalostuu ja voinee kai sanoa, että sivistyminen mahdollistuu. Tämänhän luulisi olevan helppoa Suomessa, koska olemme epähierarkisia ja ihmisinä suhteellisen tasa-arvoisia. Mielestäni näin ei ole. Maassamme elää kulttuuri, jossa ei suosita valtavirrasta eriäviä mielipiteitä. Siis poikkeuksellisen vapaamielinen ja mutkaton kansa ei osaakaan käydä vapaata keskustelua. Miksi ihmeessä?
Kun kehut esimerkiksi esimiehesi tekemisiä, naapurin rouvan pukeutumista tai tutun mielipidettä, niin ei mitään ongelmaa. Mutta kokeilepa kritiikkiä vastaavissa tilanteissa, niin johan pomppaa. Moittimalla jonkun pukeutumista tai mielipidettä saat melkoisen varmasti vastaasi negatiivisuutta. Toisin sanoen meillä saa kyllä kehua ihmisiä, mutta menehän samoja ihmisiä arvostelemaan, niin saat huomata ettei se käy. Ellet usko, niin sano tilaisuuden tullen jollekulle työkaverille hänen ansaitsemaansa kritiikkiä. Mitenköhän työkaveri ja ympäristö mahtavat reagoida?
Voisiko olla niin, että emme osaa kohdata kritiikkiä, koska emme osaa suhtautua erilaisiin näkemyksiin ilman henkilökohtaistamista. Olemme vähättelevinämme itseämme, mutta emme oikeasti siedä vastaansanomista, koska koemme kritiikin uhkana itsellemme. Emme halua kohdata huonoja puoliamme ja koemme kritiikin hyökkäyksenä itseämme vastaan. Ja hyökkäykseen täytyy vähintään puolustautua, jolloin keskustelu tai ajatustenvaihto muuttuu tuota pikaa taisteluksi. Näin voi käydä siitäkin huolimatta, että kriittisissä sanoissa olisi vinha perä.
Jos näin on, epäilen, että ehkäisemme sosiaalisen taitamattomuuden vuoksi kehitystä ja torppaamme mahdollisuuksiamme päästä eteenpäin. Kenenkään henkilökohtaisuuksia ei tule suoraan kritisoida, mutta normielämän tekemisten kriittinen tarkastelu on oikeassa paikassa hyödyksi kaikille. Jokainen tietää, että kymmenien vuosien varrelle sattuu kaikille ihmisille runsaasti virheitä. Tämä myös myönnetään, mutta silti se ei käy, että joku toinen asian toteaa. Tällainen käytöstyyli näkyy tietysti kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Emme oikein osaa keskustella ja käydä asioita läpi. Jurotamme omissa mielipiteissämme ja saatamme esimerkiksi ajatella, että enpä viitsi olla kritiikkiä antaneen ihmisen kanssa tekemisissä. Normikriittisyys muuttuu melko helposti mittelyksi. Tämän vuoksi käymme jos minkälaista rajarallia ja muuta riitaa asioista, jotka voitaisiin sopia helpostikin keskustellen. Vaan kun tuo toinen meni sanomaan niin ilkeästi, niin sovi nyt tuollaisen kanssa. Mokomakin kukko, jolle täytyy näyttää tietäen, ettei pienten tyhmien porsaiden kanssa kannata juosta kilpaa.
Tarvitsemme lisää sosiaalisia taitoja ja sen osana lisääntyvää keskustelukulttuuria. Näin pystymme pääsemään hieman alkukantaisesta tunnehuuruisuudesta sivistyneisiin käytänteisiin. Tästä olisi meille hyötyä kaikilla rintamilla.
