Parempi laiha lohtu kuin lihava riita. Vai onko? On sanottu, että hullut kehittävät maailmaa ja viisaat pitävät sitä pystyssä. Minusta tämä on hyvin sanottu. Jos se on totta, niin silloin tarvitsemme sekä kehittäviä hulluja että arjesta huolehtivia viisaita. Näitä rooleja ei oikein sovi keskenään sotkea. Voisiko siis olla, että suomalaisissa työorganisaatioissa olisi hyvä käydä muutama hullun synnyttämä lihava riita lähitulevaisuudessa?
Suomessa on käsitykseni mukaan suuri julkinen sektori ainakin verrattuna perinteisiin markkinatalousmaihin. Kun kuuntelee ulkomailla asuneita ihmisiä, päätyy usein kuulemaan, kuinka meillä on asiat hyvin ja vasta ulkomailla asuminen on avannut silmät hyvyydellemme. Kliseisesti terveydenhuolto- ja koulujärjestelmiämme kehutaan. Pidän niitä hyvinä, mutta molemmat on luotu resurssipohjaisesti palveluntuottajaa ajatellen. Potilas saa palvelua siten, kuin se tuottajan resursseihin passaa eikä suinkaan oman potilastarpeen pohjalta. Jos kropastasi löytyy pahkura, varaat ajan terveyskeskukseen ja saat sieltä lähetteen erikoislääkärille, joka ottaa vastaan sitten kuin aikaa on. Tämän jälkeen seuraa tutkimusvaihe ja diagnoosi sekä mahdollinen hoitotoimenpide – kaikki eri aikoina ja mahdollisesti vielä eri paikoissa. Lopputulos voi olla erinomainen, mutta palvelu ei varmaankaan ole potilaan kannalta optimaalinen. Tarvittaisiinko äsken mainittua hullua toimintaan mukaan?
Päätin itse toisen asteen kouluputken 35 vuotta sitten. Olen hieman hämmentynyt, kuinka paljon erityisesti peruskoulu muistuttaa oman aikani koulua. Ja jos lukiossa aineenopettajaa pidetään kehnona, voidaan asiaan mahdollisesti reagoida joskus vaihtamalla opettajaa. Opetusmenetelmien muuttaminen ei taida tulla kyseeseen, vaikkei lukiokaan ole perusteiltaan juuri muuttunut vuosikymmenien saatossa kurssimuotoisuudesta huolimatta. Muutama hullu saattaisi tehdä kouluasioiden parissakin hyvää.
Maailman sanotaan digitalisoituvan. Tietojärjestelmätoimittajien luulisi tässä olevan keskeisessä roolissa ja aivan elintärkeitä toimijoita talouselämässä. Näin varmaan onkin, mutta jaksan ihmetellä sitä, kuinka monessa asiakasyrityksessäni on haasteita ERP-tietojärjestelmien kanssa, jotka sentään ovat vuosikymmeniä vanha keksintö. Ohjelmistoalan osaajille käsittääkseni maksetaan hyvin ja johtuneeko siitä, että ainakin osalla alan johtajista on touhu noussut hattuun. Miksi muuten todella monen asiakkaan tietojärjestelmät ovat hankalia käyttää tai niistä ei tahdo saada tekemisen perustietoa ulos, vaikka sen luulisi olevan totaalisen oleellinen osa it-järjestelmiä? Tulisiko it-järjestelmätoimittajienkin keskittyä hieman enemmän asiakkaisiin laskutuksen sijaan? Tämä sama vaade koskee melkoista joukkoa yritystoimintaa.
Työ tehdään AINA jollekulle toiselle eli siis asiakkaalle. Tätä ei läheskään aina haluta käsittää – ei julkisessa eikä yksityisessä palvelussa. Puheessa asiakkaan tärkeyttä on hoettu vuosikymmeniä, mutta kuten edellä sanoin, käytäntö kertoo toista. Repivä riita ja siitä seuraava vihanpito ei ole suositeltavaa. Mutta kuka sanoo, että repivästä riidasta seuraa aina huonoa. Vanhaan tyyliin hyssyttelemällä ei vain maailma kehity ja koska riidat voidaan halutessa aina sopia, ei puhdistavaa riitelyä tarvitse pelätä. Todella monelta toimialalta löytyy vuosikymmeniä samaan malliin toimivia organisaatioita. Eihän organisaation toimintalogiikka muutu sillä, että ostetaan uusia koneita. Vuosikymmeniä sitten yhteiskuntamme kasvoi jatkuvasti eikä ulkomaista kilpailua juuri ollut. Ei tarvinnut asiakasta erityisesti ajatella, sillä puutteessa kasvanut kansa tyytyi siihen mitä tarjolla oli – olihan se parempaa kuin aiemmin. Nyt on toinen ääni kellossa ja vaatimukset kasvavat koko ajan. Olisikohan aika antaa pitkän ajan jälkeen roolia muutamille hulluille, jotta tästä saman toistosta ja sen tehostamisesta päästäisiin jälleen eteenpäin?
