Koen subjektiivisesti niin, että vallalla on tällä erää jonkinlainen positiivisuutta hakeva aika. Tähän liittyvä tuntemukseni on osin ristiriitainen, sillä kukapa meistä haluaa sielussaan elää negatiivisuuden vallassa. Positiivisuus on toki plussaa ja olen totta vie mieluummin positiivisella kuin negatiivisella tuulella. Mutta positiivisuuden hakemisessa on jotain teennäistä, joka kääntyy itseään vastaan.
Kun katson esimerkiksi aamu tv:ssä tehtäviä haastatteluja, en voi välttyä etenkään nuorten kohdalla vaikutelmalta, että juttua isketään melko vähäisellä sisällöllä ja haastateltavaa imarrellaan usein. Erityisesti taiteilijoita pyritään kehumaan ja taiteilijat kertovat rakastavansa sitä ja tätä. Ei voi setämies välttyä lievältä liioittelun epäilyltä.
Media on kuvia, joita itsekin ihailen päivittäin. Kuvissa vilisee näyttävyyttä, jota kelpaa katsella. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että kovin monessa kuvassa näkymää on manipuloitu. Ihmisiä photoshopataan kaiken aikaa ja mainoskuvia manipuloidaan siten, ettei kuva juuri koskaan vastaa todellisuutta. Lisäksi erityisesti nuorten naisten vähäpukeiset some-kuvat eivät taida nekään kuvastaa koko totuutta. Kovin monella vaikuttaa olevan tarve kertoa asioita ylipositiivisesti. Sama vaiva näkyy sosiaalisessa kanssakäymisessä. Oman kokemukseni mukaan on suoranainen maan tapa puhua mieluummin vähän ja helpoista asioista, kuin todellista asiaa aidosta elämästä. On toki huomaavista olla loukkaamatta ketään, mutta jos sen armoituksella kanssakäyminen typistyy jonninjoutavuudeksi, en usko kovinkaan monen ihmisen oikeasti sellaisesta pitävän. Sitä vaan tehdään kirjoittamattoman säännön pohjalta tuttuja rooleja näytellen.
Positiivisuuden leima näkyy myös työpaikoilla, jossa asiallisten kriittisten keskustelujen puute on jo pieni ongelma. Ihminen ei kehity ilman kunnollista palautetta. Kovapäiset suomalaiset ovat apinoineet sivistyskansojen käyttäytymistä ja kannustavat tämän johdosta positiiviseen palautteeseen. Tämä ja sosiaalinen taitamattomuus ovat johtaneet siihen, että kriittistä palautetta sisältäviä tilanteita vältellään. Suomeksi sanottuna moni pomo katsoo läpi käsiensä alaistensa käytöstä, koska pelkää riitaa ja ikävyyksiä ongelmien esiin nostamisesta. Eikä täysin suotta, sillä selvä vähemmistö alaisista osaa ottaa kritiikkiä kunnolla vastaan.
Elämässä riittää haasteita kaikilla rintamilla. Negaatioissa rypeminen ei auta mitään ja ihminen tarvitsee arkihaasteissa positiivista asennetta. On ymmärtääkseni sanottu, että positiivisesti ajatteleva ihminen elää pidempään kuin vastinparinsa. Mutta ei elämästä selviä kunnialla ilman asioiden kohtaamista sellaisina kuin ne ovat.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka kammoavat suoria puheita ja pitävät sellaista urpoiluna. Näillä negatiivisten asioiden pelkääjillä on usein ollut tarve esittää asiat korostetusti positiivisessa valossa. Tämä on mielestäni samalla tavalla väärin, kuin kaiken näkeminen negatiivisena. Täyspäinen ihminen ymmärtää, ettei positiivinen asenne tee vielä ihmisestä positiivista eikä asioiden negatiivisten puolten käsittely tee negatiivista. Asioissa on puolensa, joita on syytä tarkastella yhtä näkökulmaa laajemmin.
Positiivisuus on ihana asia, mutta niin on kriittisyyskin tai joskus peräti negatiivisuus, jonka avulla pystytään kohtaamaan elintärkeitä vaikeita asioita ihmisen elämässä. Sitä kautta voidaan palata positiiviseksi. Positiivisyys menee liian pitkälle silloin, kun sen varjolla jätetään vaikeat asiat käsittelemättä. Ongelmat tosin silloin vain kasautuvat, mutta sanopa se positiivisuus-idealistille, joka ei pysty suhtautumaan kritiikkiin positiivisesti. Tämä vaikuttaa logiikan nimissä aika hassulta.
