Suomen julkisen talouden kulukuuria on päivitelty 1990-luvun laman jälkeen enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Tosi asiassa valtiomme on kuitenkin velkaantunut lisää. Olen kuullut väitettävän, että julkinen hallinto on suhteessa Suomessa suurempi, kuin monessa muussa kaltaisessamme länsimaissa. Faktaa on, että maallamme on noin 105 M€ velkaa ja velan kasvu jatkuu joka päivä.
Julkisen puolen tehostamisesta on puhuttu mm. kuntien Paras-hankkeessa kymmenisen vuotta sitten. Hanke hautautui vähin äänin ja uudistuksetkin jäivät pääosin saavuttamatta. Tämän jälkeen alkoi vauhdilla edellisen hallituksen kuntauudistus päätyen kuitenkin tilaan, jossa hallituksen ministerit alkoivat hiljalleen vetäytyä asian takaa kuntauudistuksen vastustuksen myötä ja uudistus jäi laihaksi.
Nykyinen hallitus oli äänestäjiltään saamalla, aika selvällä mandaatilla sitä mieltä, että nyt on vihdoin aika saattaa julkisen puolen rakenneuudistus vauhtiin ja niinpä hallitus aloitti puheet ja toimet yhteiskuntasopimuksesta. Eipä aikaakaan, kun sopimus oli kuopattu, nostettu uudelleen esille, vesitetty alkuperäisiä tavoitteita ja sen jälkeen alettu puhua kilpailukykysopimuksesta, jonka sisältö ei käsitykseni mukaan vastaa alkuunsa alkuperäistä tarkoitusta.
Kunnat ovat yhtiöittäneet toimintojaan jossain määrin. On sähkö- ja vesihuoltoyhtiöitä, koulutusyhtiöitä, kiinteistötoimintaan liittyviä yhtiöitä, tekniseen toimeen liittyviä yhtiöitä ja siivous- ja ruokahuoltoon liittyviä yhtiöitä. Kuntayhtiöt toimivat pääsääntöisesti monopolina eli kilpailua on hyvin rajoitetusti, tosin markkinaehtoisesti toimivia yhtiöitäkin on. Jos julkinen valta yhtiöittää osan toiminnastaan monopoliasemaan, olisiko uskottavaa ajatella, ettei tällaisella yhtiöllä ole aivan samaa hinkua tehostaa toimintaansa, kuin on markkinaehtoisilla yhtiöillä?
Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, ettei mikään toiminta voi jatkua loputtomiin velkaa lisäämällä. Julkisen puolen rakenneuudistukset saavat kuitenkin joka kerta yksittäisten ihmisten tai jopa ammattiryhmien silmissä oman työpaikan puolustamisreaktion aikaan, joka tarkoittaa käytännössä ammattiliittojen sekaantumista asiaan. Liiton tehtävä on puolustaa jäsenistönsä työoloja ja liitot käyvät yksi toisensa perään syyttämään vallankäyttäjiä sanelusta ja ihmisten työpaikkojen hukkaamisesta. Tällainen asenne nostattaa nopeasti suuren ihmisjoukon suoranaisen vastustuksen, jolloin julkista päätösvaltaa käyttävien poliitikkojen oma ura kyseenalaistuu. Tämän johdosta uudistukset vesittyvät.
Ihmisten työtehtävät vaikuttaa olevan sen verran kova sana, ettei niihin sovi koskea. Tämä silloinkin, kun ei työ tuota kunnolla tai tuottaa taloudellista tappiota. Perusteena käytetään väittämiä, ettei julkinen valta ole yritys ja että kyseisten töiden lakkauttaminen uhkaa kriittisessä määrin hyvinvointiyhteiskuntaa. Se, että yhteiskunta ottaa veronmaksajien piikkiin joka päivä velkaa tehottomien työpaikkojen pitämiseksi, ei näytä kiinnostavan julkisen puolen tekijöitä. Se kiinnostaa, että on työpaikka ja että siitä saa palkkaa. Työn tuottavuusparannukset ilman irtisanomisia koetaan helposti negatiivisina, koska vaarana on työmäärän tai -nopeuden lisääntyminen.
Eihän työtä voida tällaisilla reunaehdoilla kehittää. Onko tosiaan niin, että ainoa keino on odotella yksityisen sektorin nousua? Entä jos sitä ei tulekaan tarvittavassa määrin? Julkisen puolen ihmisten on syytä tehdä asiassa oma osansa eikä vastustaa kansan kannalta positiivista kehitystä. Muuten ajaudemme ahdinkoon eikä silloin enää ole valinnanvapautta.
