Politiikka on ainakin minulle yhteisten asioiden hoitamista. Tämä yhdistettynä demokratiaan tarkoittaa sitä, että enemmistön edun mukaan mennään. Jos ns. normaalissa yhteisössä, kuten kaveriporukassa, perheessä tai työporukassa sovitaan yhdessä jotain, tähän tyytyvät nekin, jotka vähemmistönä olivat eri mieltä. Politiikassa näyttää olevan niin, että vähemmistöön jääneet yrittävät kaikin keinoin vastustaa enemmistön tekemistä. Kenen demokratiaa tällä tavalla ajetaan? Normielämässä ei saada kummoisia aikaan saati tehoa tekemiseen, jos osa porukasta yrittää aktiivisesti kampittaa yhdessä sovittua tekemistä. Politiikassa opposition vastustaminen on kuulemma juuri oikein ja tae demokratian toteutumiselle. Ei meinaa ymmärtää.
Olen markkinatalouden kannattaja. Yhteiskunnassa käytettävä raha tulee yrityksiltä ja yrittämisestä. En kuitenkaan usko satuihin, joten näen markkinataloudessakin heikkouksia. Vapaa kilpailu on useimmiten hyödyksi yhteisölle, mutta jos se pitäisi täysin paikkaansa, olisiko USA erityisen protektionistinen vapaan kaupan kriitikko? Ja miksi suuret yritykset jäävät tämän tästä kiinni kartelleista, jos vapaa kilpailu olisi kaikille hyväksi? Ihmiset tarvitsevat jonkinlaista kontrollia, muuten heillä näyttää olevan taipumus muokata sääntöjä omaksi edukseen. Vai uskotteko vapaaehtoiseen verojenmaksuun tai tuotevastuutakuisiin ilman lainsäädäntöä? Kantaisivatko rakennusfirmat vastuuta tekemisistään ihan vaan asiakkaiden edun vuoksi? Ja jos kaikilla ovat asiat hyvin, miksi Suomessa, kenties maailman turvallisimmassa maassa, poliisiylijohtaja on huolissaan yhteiskuntarauhan rikkoutumisesta?
Vapaan länsimaan ihmiset haluavat avoimuutta ja läpinäkyvyyttä toimintaan. Kuulun poliittisen toiminnan kriitikoihin. Säälin kuitenkin poliitikkoja, joita toisinaan lyödään kuin vierasta sikaa. Koen, että avoimuutemme sopii parhaiten toisia koskevaksi avoimuudeksi ilman itsensä altistamista avoimuudelle. Maassamme palaa ihan hemmetisti työtehoa siihen, ettemme saa käytyä asiallisen avoimesti läpi ihmisten tekemisten heikkouksia. Jätämme ne yllättävän usein sanomatta ja tyydymme nykytilaan eli pienempään riesaan. Julkisuuden henkilöiden kanssa näemmä sopii mennä henkilökohtaisuuksiinkin ja julkimoita voi riepotella yliavoimesti. Jos antaa perusteltua kovaa kritiikkiä, niin oikein hyvä. Mutta vallan ja vastuun suhteessa kritiikkiä tulee ottaa myös vastaan. Eikö se ole koko lailla avoimuuden vastakohta, että vain joillakin on oikeus kritiikkiin?
