Suomalaiset ovat tekijäkansaa, joka on perinteisesti arvostanut käytännön työtä ja sen tuloksia. Ehkä henkisempiäkin asioita on arvostettu, mutta keskimäärin ei kuitenkaan niin paljon, että asialle olisi omakohtaisesti tehty jotakin. Urheilu on voittanut itsensä kohtaamisen, rakennus- ja korjaustyöt humanistisiin aiheisiin perehtymisen ja yleensä omista heikkouksista puhumiseen on tarvittu viinan voimaa. Tämä tietysti näkyy meissä.
Minkä nimeäisitte stereotyyppiseksi ongelmaksemme liike-elämässä? Meneekö pahasti pieleen veikatessani asiakaspalvelun tylyyttä, myyntityön kaavamaisuutta ja johtamisen suoraviivaisuutta? Tapaamme arvostaa numeroita enemmän kuin sosiaalisuutta. Numerot ovat kovaa faktaa, kun taas sosiaalisuus ja henkinen kantti vaikeita ns. henkimaailman asioita, joista perusjamppa ei tahdo saada kiinni. Talonrakennuksessa oppi toisenlaisia asioita, toki hyödyllisiä nekin. Jos kuitenkin haluamme edetä asiakaspalvelussa esimerkiksi saksalaisten tasolle, tarvitsisimme hieman lisää ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä taitoja. Kuinka olla fiksu ja taitava ihmisten parissa, jos mielenkiinto on maastavedossa?
Tästä pääsemme sopivasti urheiluun. Mitkä ovat urheilussamme esiintyvät perusheikkoudet? Mielestäni eräs merkittävimmistä heikkouksista on, kun häviämme muutaman maalin johtoasemasta maalilla jääkiekossa. Tänä vuonna se tapahtui taas MM-jäillä ja kyllä otti päähän. Urheilupsykologiaa tuntevat sanovat julkisesti, että aihe on täysin lapsenkengissä maassamme. Treenaamme raivaaja-asenteella keskimäärin runsaasti, mutta isoissa kisoissa henkinen kantti ei tahdo kestää. Ongelman ratkaisu ei löydy perustreeneistä, vaan ratkaisu olisi kaivettava korvien välistä.
Jos ihminen urheilee tosissaan, on silloin myös yleensä valmis ottamaan vastaan neuvoja kokeneemmilta. Ellei kohtaa heikkouksiaan, ei kehity. Mutta kokeilepas samaa kaavaa työelämässä ja saat huomata, että yllättävän moni työntekijä ei ole valmis vastaanottamaan kriittistä palautetta. Tämä jos mikä paljastaa henkisiä kipupisteitämme. Oma mielikuva itsestä on jotain sellaista, jota ei haluta rikkoa. Ihmisen kokemus hetkellisistä, voimakkaasti negatiivista tuntemuksista ja omasta heikkoudesta on liian vaativa siedettäväksi, koska ei ole tottunut kohtaamaan heikkouksiaan toisten sanomana.
Sanotaan, ettei koulutettuja osaajia voi johtaa samalla tavalla kuin perusduunaria. Meillä on runsaasti koulutettua työvoimaa, mutta johtajat panostavat fyysiseen kehittymiseen henkisen sijaan. Meillä on johtajia, jotka harrastavat tuhdissa keski-iässä esimerkiksi triatlonia ilmeisesti osoittaakseen muille, että pystyvät vielä kilpailemaan nuorten kanssa. Olisiko kuitenkin viisasta satsata osa ajasta henkisempään kehitykseen, niin saisimme oikeasti jotain aikaiseksi. Se, että johtajat painavat ensin hullun lailla töitä ja sen päälle urheilevat samalla asenteella, tuskin kehittää keskustelevuutta, kritiikinsietoa ja aitoa itseluottamusta. Eikö johtajien tulisi saada muut tekemään hyviä tuloksia? Taito innostaa on kiinteitä reisilihaksia tärkeämpi asia aikuisten maailmassa.
Osaamme kansana paljon. Emme vain saavuta parastamme ilman korvienvälin treenausta, joka vaikuttaa olevan kovin usein suoritustemme esteenä. Tämä on mielestäni arvomaailma-asia. Jos ihminen ei arvosta henkistä kehittymistä, ei hän siihen myöskään satsaa. Mutta missä lajissa ihminen saa parhaan irti itsestään ilman asianmukaista henkistä kanttia?
